torstai 2. helmikuuta 2017

Heippa



Kyllähän mä tätä tilannetta pyörittelin päässäni; avaan taas koneen ja kirjaudun blogiin kuukausien hiljaiselon jälkeen. Mä vaan näin itseni istumassa 45 neliön kodissani sohvalla, kone sylissä ja purren huulta pohtien, miten mä tän alotan? 
Mitä mä haluan kertoa? Kerronko mä mitään? Kymmenet kommentit huusi kyselyjään missä olen ja bloggaanko vielä. Luulin, että palaaminen blogin pariin olisi tuntunut pahemmalta kuin oletin. 
Tässä mä kuitenkin nyt olen, kirjoittamassa tekstiä, jota en koskaan ajatellut kirjoittavani. En ajatellut, mä tiesin aina, että tulen tämän kirjoittamaan. 
Oli vain ajan kysymys, milloin.

Viimeiset pari vuotta, no, ne on mennyt ja lujaa ohi. Mitä mä niistä muistan? Suorittamisen, työpaineet, kiireen, arjen, ehkä lomareissun tai kaksi. Tais siinä pari ikävuottakin tulla lisää. Mutta ennen kaikkea, mä muistan ahdistuksen. Jatkuvan huonon olon. Jatkuvan tunteen että pitää juosta jotain karkuun. Ja lujaa. 
Voi luoja, miksei jälkiviisautta voi koskaan kääntää voitokseen? Jos mä olisin nähnyt kaiken, mitä mä nyt näen ja tiedän, niin pohjalla ei olisi välttämättä käyty. 

Mä kerroin kesällä että ostettiin omakotitalo, luovuin studiostani ja siirryin uuteen kotiin työskentelemään. No tässä kohtaa näppärä tyyppi huomaa, että hei 45 neliöinen omakotitalo? 

Jep, ei mennyt niinkun elokuvissa- pakko lainata tuota kliseistä lausahdusta. 
Teimme pienen pintaremontin ja sisustin talon, kaikki oli valmista ja uutta- uusi alku, jos niin voisi sanoa. Sen se piti olla. Toin julki viime vuoden alussa jo kriiseilyn iästäni ja pienestä kriisistä parisuhteessa. No, eipä se tosiasiassa kovinkaan pieni ollut eikä koskaan omalta osaltani loppunut. Sillon mä sanoin ensimmäistä kertaa ääneen etten rakasta toista ihmistä enää, ja miettikää- silti mä jatkoin, luulin että saan kaivettua itsestäni vielä sen tunteen esille. Mä tosissani luulin että niin voisi vielä käydä. 
Kuinka naiivi olinkaan.

Kuitenkin parissa kuukaudessa mä huomasin uutuudenviehätyksen katoavan ja tutun ahdistuksen tulevan takaisin. Miten ihmeessä? Kaikki oli hyvin. 
Oli iso piha koirille, työ jota rakastaa, omakotitalo, terveys, perhe ja ystävät- kaikki vaan oli hyvin. Silti tunne siitä että jotain piti juosta pakoon nousi nousemistaan ja tunsin kuinka 145 neliöinen täydellinen koti alkoi tuntua ahtaalta. Tunsin miten paniikkihäiriön oireet alkoi taas hiipiä kuvioihin. Töissä keskittyminen ja tekeminen alkoi takkuilla ja kokoajan kurkkua kuristi. En nähnyt enää kavereita, en kutsunut ketään kylään uuteen kotiin, mä vaan istuin kotisohvalla ja mietein, että jokin mussa kuolee kokoajan enemmän ja enemmän.

Koska mä olen suorittaja, mä teen ja teen, ajattelen muita ennen itseäni aivan liian pitkälle- tässä se tuli todistettua kovimman kautta. Mä oon ihminen, joka kääntää kaikki kortit ja näköjään oppii kantapään kautta. Joskus PITÄÄ kuunnella itseään. Se on taito, joka on mun vain opittava. Mä haluan sen oppia.
Mun kroppa tiesi jotain jo ennen ennekuin mä halusin sen hyväksyä. Mun ahdistusta ei aiheuttanut kotityöt, ei yrittäminen, ei stressi, ei työt, ei asuntolaina, ei vanha koti, ei vanha työpaikka. 

Mun ahdistuksen aiheutti se toinen ihminen ja silloinen parisuhde. Mä jatkoin jotain, mitä ei enää ollutkaan ollut pariin vuoteen. Mä vein sen liian pitkälle, vaan koska tuttu ja turvallinen ja niin kauan oltu yhdessä ja monesta selvitty. 
7 vuoteen mahtuu kuitenkin aivan liian paljon sairaita asioita, joita ei koskaan voi antaa anteeksi tai unohtaa, asioita joita vain harva voi ymmärtää. Koskaan ei kannata olla totaalisen sinisilmäinen kun jonkun parisuhde näyttää hienolta ja hyvältä- kulissien ylläpitäminen kun on joskus liian helppoa. Mä olin jatkanut tuota aivan liian pitkälle, vain muiden toiveesta. Koska ei kai nyt niin väliä jos mä voin vähän huonosti, jos monella muulla ympärillä on meidän tilanteen takia hyvä olla. 

Kylillä tietenkin on jo juoruttu, miten mä petin eksääni ja kenenkin kanssa. Too bad, tässä maailmassa ei ole koskaan tarpeeksi alkoholia ylittämään mun ylpeyttä että pettäisin jotain ihmistä. Se on mulle toissijainen asia, kuka sen uskoo ja kuka ei. Mä seison sanojeni takana tässäkin asiassa. Ne jotka mut tuntee, tietää, ja se riittää mulle.
Meidän eroon ei siis liittynyt kolmansia osapuolia, ainakaan mun tietääkseni. Mä tarvitsin vain sen lopullisen pisteen itselleni, jotta näin kaiken selvästi. 
Tässä tapauksessa se oli talo, joka onneksi on vain materiaa, josta pääsee eroon. Se kaikessa täydellisyydessäkään ei tehnyt mua onnelliseksi. Sillon mun oli vain katsottava totuutta silmiin ja tehtävä maailman vaikein päätös samalla tietäen sen kaiken tuskan jota se toisi mukanaan, ei pelkästään mulle, vaan myös muille kanssaeläjille. Mä otin sen kaiken pahan olon avosylin vastaan ja olin valmis päästämään irti, oksentamaan fyysisestä kivusta ja migreenikohtauksen (yeah long time no see, 6 vuotta ehti ollakin pois..) saattelemana mä näin kaikkien loputtomien kyynelien takaa valoa tunnelin päässä, jonne piti taistella ja kokea kaikki ne myrskyt ennenkuin pystyi sanomaan olevansa perillä. 
Tähän pisteeseen, missä oon jo hyvin tovin ollut. 

Mä lähdin 7 vuoden parisuhteesta. Mä jätin ihmisen, jonka kanssa kasvettiin yhdessä aikuisiksi, mutta siinä samalla hiljalleen erilleen. 
Nyt kun muistelen kahta viimistä vuotta, en muista oliko siinä mitään hyvää oikeasti. Kaikki on jotenkin niin sumuista. Epäonnistuminen ei ole koskaan kuulunut mulle, sen käsitteleminen ja sen hyväksyminen on vienyt eniten mulla aikaa. Mä vielä jossain vaiheessa mietein että mitä mä olisin taas ja taas ja taas vaan voinut tehdä erilailla tai muuttaa jotain jotta se olisi toiminut? Olisinko mä voinut olla vähemmän töissä? Tai tyhjentää tiskikonetta useammin? Miten minä olisin voinut pelastaa parisuhteen, jossa kuitenkin piti olla kaksi ihmistä? 

Totuus on kuitenkin se, ettei mikään olisi riittänyt. Ja tiedän sen, ettei mikään mahti maailmassa ole riittävä saamaan mua palaamaan siihen pahaan, mitä se oli. Mitä kauemmas pääsen, mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän mä näen mitä se on ollut. En voi koskaan painottaa liikaa, miten sairaita asioita oli ehtinyt jo tapahtumaan. Mä en ehkä koskaan niistä uskalla tänne kirjoittaa, vaikka kuinka haluaisin jakaa osan edes.
Liikaa pahaa koettu, liikaa pahaa sanottu, liian paljon olisi ollut anteeksiannettavaa, unohdettavaa ja ymmärrettävää- luoja tietää, mitä tulevaisuus olisi ollut. 

Mä tein elämäni rohkeimman teon sillon kun lähdin. Sitä multa ei vie kukaan pois. Elämä on aivan liian lyhyt. Nyt kun tässä kirjottamisen lomassa pääsi jopa itku tästä tunteesta, mitä on olla vapaa tajuan miten onnellinen ihminen voikaan olla. Joku päivä mä vielä voin sanoa että oon onnellisin ihminen maanpäällä, mutta vielä on paljon pureskeltavaa ja toivuttavaa ja löydettävä taas se Jenny, mikä mä joskus olin, jonka mä noihin vuosiin ja tyhjiin lupauksiin hukkasin. 
Tämä oli yksi the end mun elämässä, mun tarinassa. 

Älkää olko pahoillanne mun puolesta, älkää toivottako jaksamisia, kaikki on nyt hyvin. Mieli on levollinen ja jatkuva ahdistus poissa. Mulla on pitkästä aikaa hyvä olla.


"she had not known the weight until she felt the freedom"


jenny




48 kommenttia:

  1. Tärkeintä että sulla on hyvä olla. Pari vuotta sitten samaistuin niin siihen tunteeseen ja tunsin olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan. Ja ihana että kirjoitit taas :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus pitää vaan ajatella itseään, niin se menee ja onneksi kaikesta selviää! Ihana olla back :)

      Poista
  2. Hienoa kun tulit takaisin tänne! Jatkatko vielä muotibloggaamista kuitenkin? Hyvää kevättä sulle Jenny!

    Terkuin Janica

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janica! Samoin sinne :) Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

      Poista
  3. Inhoan tällaista lässynlässyn kommenttia, jonka ihan juuri olen aikeissa päästää näppäimistöltäni, mutta minun on pakko kirjoittaa se. Istun tässä sohvalla, kauniissa omakotitalossani, täydellisessä kulissielämässäni perheeni kanssa ja mietin sadannetta, jos en peräti lähes tuhannetta kertaa, että minun on pakko löytää jostain voimaa lähteä. Liian kauan olen elänyt tässä suhteessa vain koska siitä on tullut tapa, osa kulissia ja toisten toiveita. Liian monta kertaa olen yrittänyt rakastua uudelleen, kuullut samat tyhjät lupaukset ja pettynyt. Pettynyt toiseen, mutta ennenkaikkea itseeni siksi, että olen taas uskonut vaikka olen samalla tiennyt joutuvani taas pettymään.

    Sitten avaan koneeni ja kokeilen hetken mielijohteesta josko olisit kirjoittanut jotain, koska blogisi on aina piristänyt päivääni. Ja kyllä! Kirjoitit pitkästä aikaa ja aiheesta, joka tuntuu lähes maagiselta yhteensattumalta.

    En toivota sinulle voimia, koska ne sinulla on jo, mutta kiitän rohkeudestasi jakaa tämä asia ja kiitän siitä, että saan tästä voimia tehdä omallekin elämälleni jotakin. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun julkaisin kommentteja ja aloin vastailemaan niihin, säästin sun viimeiseksi. Luin tän neljästi uudestaan ja uudestaan. Tässä on vuorovaikuttamista parhaimmillaan ja sun kommentti sai mut hymyilemään, tirauttamaan kyyneleen ja toivomaan sulle kovasti voimia lähteä- se ei ole maailmanloppu, vaikka hemmetti sentään siltä se tuntuukin hetken aikaa. Sitten kun synkkä usva hälvenee näkee että kyllähän tämä tästä ja elämä onkin ihan kivaa, pärjäänkin yksin. Mieletöntä että pystyin piristämään päivääsi tällä kertaa ja vielä tekstillä joka on lähellä omaa tilannettasi.
      Kiitos sinulle <3

      Poista
  4. Ihanaa oot palannut tänne!

    VastaaPoista
  5. Nää on sellasia asioita jotka kirpasee sen oman aikansa, mutta lopulta sitä kiittää itseään myöhemmin. Yleensä ne elämän vaikeimmat päätökset on myös lopulta niitä parhaimpia. Olet rohkea ja olipa ihana huomata että olit tänne taas pitkästä aikaa kirjoitellut! <3
    - laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiesin sen onneksi jo heti eropäätöksen tehdessäni että tämä oli tässä ja nyt on valtava syyllistäminen siitä etten lähtenyt jo aikoja sitten, mutta samalla kiitän itseäni että tein sen edes nyt. Tämä oli ehdottomasti parhain päätös elämässäni so far. Kiitos Laura<3

      Poista
  6. Hei Jenny! Kiva kuulla sinusta. Lukijana haluan kiittää avoimuudestasi. Sä olet upea ja rohkea nainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halusin kertoa edes pienen pintaraapaisun siitä missä on menty, kiitos että se riittää.<3

      Poista
  7. Kiva kun taas kirjoitit blogiin, en voi edes kuvitella kuinka paljon olet tarvinnut voimia lähtemään huonosta suhteesta❤ en tiedä mit taustalla, mutta väkivaltaisessa kodissa asuneena voi luoja kun toivon, että et ole fyysistä väkivaltaa joutunut kohtamaan. Iso halaus sinulle❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sitä voimaa löytyy kun on tarpeeksi mennyt yli! Olisi vaan voinut katsoa totuutta silmiin aikasemmin. Olen pahoillani että olet tuollaista joutunut kokemaan :( Mitä ei kenenkään pitäisi kokea.. Entisessä suhteessani ei fyysistä väkivaltaa ollut.. Samoin sinne <3

      Poista
  8. Hei ihanaa että vihdoin tulit avaamaan asiaa <3 Vaikka tuntematon mulle ootkin, niin paljon oot ollu mielessä kun on huomannut että asiat on eri lailla.. Vaikeuksien kautta voittoon :) Oot huippu mimmi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni alkoi huomauttelemaan tosta mulle miten asiat oli erilailla ja että mä en ollut enää oma iloinen itseni. Itse vaan kun oli myrskyn silmässä aivan liian lähellä niin ei voinut nähdä heti asioita. Voiton puolella onneksi<3 Kiitos sinulle<3

      Poista
  9. hyvä homma että sulla oli lopulta rohkeutta erota. tuskin ihmiset tästä yllättyy tai pitää epäonnistumisena, on niin harvinaista että joku olisi koko elämäänsä nuoruuden rakkautensa kanssa ja jos multa kysytään niin aika epätervettäkin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päinvastoin moni on yllättynyt. Todella yllättynyt ollut. Epäonnistuminen on mun omassa päässä vaan. Olishan se kauhean kaunis ajatus että olis tolleen yhdessä sen kanssa kenen kanssa on nuoresta ollut ja kyllähän niitä parejakin on, ja vielä onnellisiakin sellaisia. Tämä ei vaan ollut mun keissini.

      Poista
  10. Olin juurikin lähettämässä saman kysymyksen "kannattaako tänne enää poiketa, jatkatko bloggaamista" ja olin tosi iloinen, kun tupsahtikin uusi teksti esiin. Elämä on, mitä on ja sen mukaan on mentävä. Hyvä, että uskalsit tehdä ratkaisuja, elämä on lyhyt. Mä olen niin kaivannut sun juttuja. Sun ilmaisutyyli on ihan huippu. Hyvää kevään jatkoa, täällä toisella puolella odotellen. Take your time. AR

    VastaaPoista
  11. Mun mielestä hirveen rohkeeta lähtemisen lisäksi on myös kertoa täällä siitä ääneen. Se on yllättävän ja ikävän yleistä, että ihmiset jää "tyytymään" tilanteeseensa jossa heillä on paha olla. Vain että muilla olisi hyvä olla ei kenenkään itse pitäisi kärsiä. Itse erosin pitkästä suhteesta muutama vuosi takaperin liian pitkän kituuttamisen jälkeen - rakastin häntä kyllä edelleen mutten enää muuta kuin hyvänä ystävänä, kaikki tunnepohjaisempi oli kadonnut. Se otti koville, se tuntui pahalta itsestäkin, mutta paskinta siinä oli katsoa kun muut ympärillä kärsivät siitä vielä enemmän sillä heille kulissit olivat olleet yllä. Nykyään olen onnellisessa avoliitossa ja muistan kyllä päivittäin miltä tuntuu olla rakastunut ja sitä tunnetta todella toivon jokaiselle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos mä olisin jäänyt, en tie mihin olisi päädytty.. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Oppia ikä kaikki ja nykyään mä yritän asettaa itseni joskus etusijalle että kuuntelisin omia tunteita eikä aina muita ensiksi.. Mutta sä kuvailet hyvin tota tunnetilaa miltä se tuntuikaan! Niin hienoa kuulla tollasta, että oot löytänyt onnen <3

      Poista
  12. Hyi kauhee ku mulla meni ihan kylmiä väreitä koko ajan ku luin tätä tekstiä. Toi teksti ois voinu melkein olla mun kirjoittama. Mun suhde kesti vähän vähemmän aikaa (4 vuotta), ja päätty mun päätöksestä viime keväänä. Mun elämäni paras päätös ja vielä tänäkin päivänä mä mietin, että onneks uskalsin viimein lähteä (ja myös surkutellu, että voi helvetti miksen aikasemmin voinu tajuta).
    Mä en ois ikinä uskonu kykeneväni pettämään, mutta loppuvaiheessa sitä suhdetta kaikki oli niin perseellään että niin pääs tapahtumaan. Silti oon siitä tavallaan onnellinen, koska sillon ku tuli tunteita toista henkilöö kohtaan, tajusin et mä voisin olla niin paljon onnellisempi jonkun muun kanssa ja mitä hittoa sitä väkisin kituuttamaan suhteessa missä ei oo enää vuosiin ollu onnellinen.

    Hyvää alkavaa kevättä sulle ihana Jenny, ootan niin innolla et alat taas jossain vaiheessa postailemaan ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpottavaa että on ihmisiä jotka voi samaistua tähän! Ja tilanteeseen että lähteminen pitkästäkin suhteesta mielummin myöhemmin kuin ei koskaan on mahdollista ja vielä selvitä erosta. Itse tein eroa varmaan pari vuotta, koska kun me naiset ääneen sanotaan ettei rakasteta enää toista niin siinä kohdassa ollaan jo syvissä vesissä. Ja toi surkuttelu, oh lord- mä tuun tekemään sitä varmaan ikuisuuden. :/ Kun osais antaa itselleen anteeksi joskus. Onneksi me ymmärrettiin lähteä.
      Kiitos sinulle ihanuus takaisin<3

      Poista
  13. Apua, et tiedäkkään miten iloseks tulin kun olit julkaissut uuden postauksen!! :D Ja sä saat todellakin olla ylpeä sun päätöksestä erota, koska loppupeleissä oma hyvinvointi on se tärkein asia. Tsemppiä sulle kaikkeen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua miten iloiseks teit mut kommentillas!! :) Hahaa, ikuisuushan tässä postauksessa taisikin mennä ;D Kiitos<3

      Poista
  14. Mahtavaa että oot takas!! :) Timantitkin syntyy kovassa paineessa -Minna

    VastaaPoista
  15. Ihanaa että palasit! Olin jo aika varma et en saa sun ihania postauksia lueskella ja nauraa sun huumorille. <3 Ja hyvä että rohkenit tehdä ratkaisun, liian monta tapausta lähipiirissä jossa lähdetään vasta silloin kun oma mielenterveys on pirstaleina tai ei lähdetä ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä mä oon taaaas !!:) Viihdyttämässä teikäläisiä :) Kivaa pitkästä aikaa.
      Mä vaan päätin, että en voi jäädä odottamaan sitä että oma mielenterveys kävelee ovesta pihalle ja 10 vuoden päästä herään samasta tilanteesta, edelleen onnettomana.

      Poista
  16. Hei Jenny ja onnittelut rohkeasta päätöksestä kuunnella itseäsi. Olen itsekin ollut vastaavanlaisessa tilanteessa syksyllä, 22 vuotta kestänyt liitto oli tullut päätökseen. Miehen mustasukkaisuus oli joka päivä läsnä ja sen kestäminen oli lopulta liikaa. Ahdistus kasvoi kesän jälkeen valtaviin mittasuhteisiin ja lopulta oli myönnettävä itselle ja perheelle, että tämä on tilanne. Muutettiin lasten kanssa omaan kämppään joulukuussa ja henkinen paine helpotti. Vapauden ja tulevaisuuden odottamisen tunne oli sanoinkuvaamaton. Ihanaa kevään odotusta sinulle ja nostetaan hattua itsellemme, me vahvat naiset..
    t.Tuike

    VastaaPoista
  17. Ihanaa Jenny kun oot takaisin blogin puolella! Kerkesin jo igssä kyselemäänkin että tuleeko vielä blogiin uutta tekstiä. Oon seuranut sua varmaan yli 15 vuotta, alkujaan tsiigaillut irc-galleriasta ja ii2sta sun kuvia ja oot niin upee ilmestys! <3 Oli jopa helpottavaa lukea tätä postausta, koska olen aavistellut jotain tähän suuntaan. Tärkeintä on että sun on hyvä olla ja nyt vaan katse kohti tulevaa :) Iso tsemppi!

    VastaaPoista
  18. Ihanaa kuulla sinusta piiiitkän tauon jälkeen! En osaa sitä sen enempää selittää tai avata, mutta jotenkin mulle tuli syksymmällä sellainen "gut feeling" ja aavistus siitä, ettei kaikki ole välttämättä ihan hyvin...Enhän edes tunne sinua henkilökohtaisesti, mutta sellainen mutu-fiilis vaan tuli jostakin. Olet rohkea ja avoin ihminen, kun täällä halusit jakaa näinkin henkilökohtaisen asian. Enpä voi muuta sanoa kuin että been there, done that ja nyt 1,5 vuotta omassa pikkuasunnossani, ihan itsekseni ja hyvillä mielin voin todeta, että "obladi oblada, life goes on" :) Kaikkea hyvää ja ihanaa sinulle - kiva, että oot bäk! <3

    -Tintti-

    VastaaPoista
  19. Ihanan rohkee kirjoitus <3
    Ja mä niiin pystyn samaistumaan. Sama 7v yhteiseloa ja monta vuotta niistä sellasta aikaa kun tuntu,et jtn puuttuu,mut ei ollu vaan uskallusta lähteä. Olihan just kulissit kunnossa; ihana ok-talo, sun muut systeemit. Mut oh my god sitä tunnetta,ku vihdoin ja viimein ootki vapaa kaikesta, woooohooo! Vaikkei olekaan enää sitä omakotitaloa ja muuta materiaa ympärillä,niin sen sijaan onki onnellinen ja seesteinen mieli ja avoin tulevaisuus <3

    VastaaPoista
  20. Hienoa että "uskalsit" lähteä! Samaistun todella paljon tuohon itsensä syyllistämiseen ettei lähtenyt aikaisemmin, olin itse kolme vuotta suhteessa jossa oli todella paljon henkistä väkivaltaa. Tarvitsin selvitäkseni ammattiapua, mutta hyvin nopeasti osasin olla onnellinen siitä, että sain jostakin yhtäkkiä rohkeutta vaan vihdoinkin lähteä. Tämä oli vaan oma kokemukseni, mut pointti oli et parempi myöhään kun ei milloinkaan :) Kaikkea hyvää sulle ja ihanaa et oot taas blogin parissa! <3

    VastaaPoista
  21. Ihanaa kun olet palannut! Täällä on käyty ahkeraan katselemassa uusien postausten perään. :-)

    Todella rohkea kirjoitus ja hienoa, että jaoit tarinasi. Itsekin erosin melkein vuosi sitten lapseni isästä ja on hurjaa, miten sen kaiken todellisuuden ymmärtää vasta kun pääsee kauemmas toisesta. Meilläkin suhde oli yhtä myrkkyä ja voi olla kyllä itsestään ylpeä, kun uskaltanut jäädä yksin, minä lapsen kera.

    Hienoa kun olet nyt onnellinen, jään odottelemaan uusia postauksia innolla! Olen seuraillut sinua myös sosiaalisessa mediassa (kuulostan kohta jo stalkkerilta :'-D) ja näytät kyllä upealta! Olet ehdottomasti yksi, ketä ihailen suuresti ja jonka kautta voi itsekin löytää inspiraatio arjen askareisiin.

    Oikein aurinkoista alkukevättä sinulle! :-)

    -kaimasi Jenny

    VastaaPoista
  22. Mä en oo ennestään lukenut sun blogias.. en seurannut sua missää somessa. Instassa katoin et wau mitkä kiharat..satuin kuitenkin lukemaan kuva tekstin myrskystä. Avasin linkin sun blogiin. 6,5 kestänyt nuoruuden suhteeni,se kenen kaa piti olla koko elämä..suoritin ja tein häntä onnelliseksi,tajusin vaan etten mä ole. Olen edelleen tässä suhteessa. Tosin toinen jalka ulkona.. mä luen tätä tekstiä vielä uudestaan. Ja toivon että rohkenen taas olla onnellinen.

    VastaaPoista
  23. Huippua että oot takas!<3 Itsekin kävelin pois onnettomasta suhteesta puolitoista vuotta sitten. Seurusteltiin kahdeksan vuotta, joista noin neljä tehtiin kokoajan jollain lailla eroa. Oma mielenterveys siinä kerkesi sen verran kärsiä että minulla todettiin keskivaikean/vaikean rajamailla oleva masennus, josta olen onneksi kuitenkin jo päässyt eroon. Helppoahan se ei ollut, mutta tämä on todellakin ollut sellainen vaikeuksien kautta voittoon -kokemus ja yksinolo välillä teki todella hyvää! :) nyt onkin sitten viimeiset puoli vuotta ollut uusi ihana poikaystävä ja entinen poikaystäväkin on edelleenki yksi parhaista ystävistä. Vaikka suhde meillä ei toiminutkaan niin oltiin molemmat sitä mieltä, että kahdeksan vuoden jälkeen ei toista halua kokonaan elämästään menettää :) ja tämä on muuten ensimmäinen kommenttini ikinä mihinkään blogiin vaikka monia ahkerasti luenkin, nyt vaan teki mieli jakaa omakin kokemus :D
    - Johanna

    VastaaPoista
  24. <3 !!! Ihanaa että olet palannut, sun kirjotuksia on ollut kova ikävä :)

    VastaaPoista
  25. Ihanaa että oot takasin <3! Monesti käynyt kurkkimassa täällä joko olisi postaus mutta nyt kävin katsomassa kannattaako enää käydä, ja kannattaahan se <3 oot varmasti elänyt vaikeita hetkiä ja huomaat varmasti että tämä on oikeasä päätös <3 paljon hyvää sulle ihanaa että oot back<3

    VastaaPoista
  26. Heippa, ihanaa että oot takas :) ♡

    Kysyisin sun huulista, että missä oot ottanut? Olen itsekin ajatellut ottaa ja sun huulet on kauniit ja kuitenkin maltilliset. Sattuiko ottaminen? Jännittikö sua? Ootko katunut? Kuinka usein täytehoito tulee uusia ja lähteekö aine huulista epätasaisesti tai rumasti? Ja mitä ainetta sulle laitettiin? Kiitos sulle :)

    VastaaPoista
  27. Olet rohkea! Tosi kiva kun palasit :) <3

    VastaaPoista

Kiitos asiallisesta kommentistasi :)