sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Nails!

20170216_181745 20170216_152306 20170215_143103 20170215_130201 20170213_155245 IMG_1628 IMG_1619 IMG_1612 IMG_1405 IMG_1346 20170207_164043 20170201_143549 20170112_131527 20170209_143650 IMG_0915 IMG_1094 IMG_1154 IMG_1171 IMG_1185 IMG_1069

Hah, tästä postauksesta tulikin tällänen pieni (ei oikeestaan niin pieni) taidenäyttely! Näytön toisella puolella kuitenkin on teitäkin, jotka tykkää tutkailla töitäni. 
Kautta blogihistoriani on harmiteltu sitä, miten kaukana oon kaikista. 
Omakotitalo on vihdoin 3,5 kuukauden jälkeen myyty muutama päivä sitten ja kirjaimellisesti vapauden kortit on käsissäni tällä hetkellä. Niin paljon kun mä manaan välillä yrittämisen huonoja puolia niin nyt täytyy nostaa ehdottomasti numero yksi paras puoli tässä hommassa. Se on nimenomaan se vapaus. 
Vapaus, vapaus ja vapaus. 
Pitkän ajan jälkeen ymmärtääkin taas sen pointin ja kuinka voimakas sana tuo onkaan, ja ennenkaikkea miten hyvältä se tuntuu! 
No vapaudesta, koska en mun työt ei onneksi ole paikkasidonnainen seikka ja siitä että miten oon aina niin kaukana niistä, jotka haluis myös multa kynnet, niin tadaa- mä tulen huhtikuun ekan viikon tekemään töitä Tikkurilassa Spa Lotuksessa eli jos yhtään helpottaa meidän välimatkaa ja haluat kynnet meikäläiseltä niin siirry ajanvaraukseen TÄSTÄ
Olis ihan huikeeta nähdä teitä lukijoitakin.


Lisää mun töitä löytyy Instagramista @jennyhyvonen & @kynsistudiojennyhyvonen
Seeeekä Facebookista täältä!



jenny

torstai 2. helmikuuta 2017

Heippa



Kyllähän mä tätä tilannetta pyörittelin päässäni; avaan taas koneen ja kirjaudun blogiin kuukausien hiljaiselon jälkeen. Mä vaan näin itseni istumassa 45 neliön kodissani sohvalla, kone sylissä ja purren huulta pohtien, miten mä tän alotan? 
Mitä mä haluan kertoa? Kerronko mä mitään? Kymmenet kommentit huusi kyselyjään missä olen ja bloggaanko vielä. Luulin, että palaaminen blogin pariin olisi tuntunut pahemmalta kuin oletin. 
Tässä mä kuitenkin nyt olen, kirjoittamassa tekstiä, jota en koskaan ajatellut kirjoittavani. En ajatellut, mä tiesin aina, että tulen tämän kirjoittamaan. 
Oli vain ajan kysymys, milloin.

Viimeiset pari vuotta, no, ne on mennyt ja lujaa ohi. Mitä mä niistä muistan? Suorittamisen, työpaineet, kiireen, arjen, ehkä lomareissun tai kaksi. Tais siinä pari ikävuottakin tulla lisää. Mutta ennen kaikkea, mä muistan ahdistuksen. Jatkuvan huonon olon. Jatkuvan tunteen että pitää juosta jotain karkuun. Ja lujaa. 
Voi luoja, miksei jälkiviisautta voi koskaan kääntää voitokseen? Jos mä olisin nähnyt kaiken, mitä mä nyt näen ja tiedän, niin pohjalla ei olisi välttämättä käyty. 

Mä kerroin kesällä että ostettiin omakotitalo, luovuin studiostani ja siirryin uuteen kotiin työskentelemään. No tässä kohtaa näppärä tyyppi huomaa, että hei 45 neliöinen omakotitalo? 

Jep, ei mennyt niinkun elokuvissa- pakko lainata tuota kliseistä lausahdusta. 
Teimme pienen pintaremontin ja sisustin talon, kaikki oli valmista ja uutta- uusi alku, jos niin voisi sanoa. Sen se piti olla. Toin julki viime vuoden alussa jo kriiseilyn iästäni ja pienestä kriisistä parisuhteessa. No, eipä se tosiasiassa kovinkaan pieni ollut eikä koskaan omalta osaltani loppunut. Sillon mä sanoin ensimmäistä kertaa ääneen etten rakasta toista ihmistä enää, ja miettikää- silti mä jatkoin, luulin että saan kaivettua itsestäni vielä sen tunteen esille. Mä tosissani luulin että niin voisi vielä käydä. 
Kuinka naiivi olinkaan.

Kuitenkin parissa kuukaudessa mä huomasin uutuudenviehätyksen katoavan ja tutun ahdistuksen tulevan takaisin. Miten ihmeessä? Kaikki oli hyvin. 
Oli iso piha koirille, työ jota rakastaa, omakotitalo, terveys, perhe ja ystävät- kaikki vaan oli hyvin. Silti tunne siitä että jotain piti juosta pakoon nousi nousemistaan ja tunsin kuinka 145 neliöinen täydellinen koti alkoi tuntua ahtaalta. Tunsin miten paniikkihäiriön oireet alkoi taas hiipiä kuvioihin. Töissä keskittyminen ja tekeminen alkoi takkuilla ja kokoajan kurkkua kuristi. En nähnyt enää kavereita, en kutsunut ketään kylään uuteen kotiin, mä vaan istuin kotisohvalla ja mietein, että jokin mussa kuolee kokoajan enemmän ja enemmän.

Koska mä olen suorittaja, mä teen ja teen, ajattelen muita ennen itseäni aivan liian pitkälle- tässä se tuli todistettua kovimman kautta. Mä oon ihminen, joka kääntää kaikki kortit ja näköjään oppii kantapään kautta. Joskus PITÄÄ kuunnella itseään. Se on taito, joka on mun vain opittava. Mä haluan sen oppia.
Mun kroppa tiesi jotain jo ennen ennekuin mä halusin sen hyväksyä. Mun ahdistusta ei aiheuttanut kotityöt, ei yrittäminen, ei stressi, ei työt, ei asuntolaina, ei vanha koti, ei vanha työpaikka. 

Mun ahdistuksen aiheutti se toinen ihminen ja silloinen parisuhde. Mä jatkoin jotain, mitä ei enää ollutkaan ollut pariin vuoteen. Mä vein sen liian pitkälle, vaan koska tuttu ja turvallinen ja niin kauan oltu yhdessä ja monesta selvitty. 
7 vuoteen mahtuu kuitenkin aivan liian paljon sairaita asioita, joita ei koskaan voi antaa anteeksi tai unohtaa, asioita joita vain harva voi ymmärtää. Koskaan ei kannata olla totaalisen sinisilmäinen kun jonkun parisuhde näyttää hienolta ja hyvältä- kulissien ylläpitäminen kun on joskus liian helppoa. Mä olin jatkanut tuota aivan liian pitkälle, vain muiden toiveesta. Koska ei kai nyt niin väliä jos mä voin vähän huonosti, jos monella muulla ympärillä on meidän tilanteen takia hyvä olla. 

Kylillä tietenkin on jo juoruttu, miten mä petin eksääni ja kenenkin kanssa. Too bad, tässä maailmassa ei ole koskaan tarpeeksi alkoholia ylittämään mun ylpeyttä että pettäisin jotain ihmistä. Se on mulle toissijainen asia, kuka sen uskoo ja kuka ei. Mä seison sanojeni takana tässäkin asiassa. Ne jotka mut tuntee, tietää, ja se riittää mulle.
Meidän eroon ei siis liittynyt kolmansia osapuolia, ainakaan mun tietääkseni. Mä tarvitsin vain sen lopullisen pisteen itselleni, jotta näin kaiken selvästi. 
Tässä tapauksessa se oli talo, joka onneksi on vain materiaa, josta pääsee eroon. Se kaikessa täydellisyydessäkään ei tehnyt mua onnelliseksi. Sillon mun oli vain katsottava totuutta silmiin ja tehtävä maailman vaikein päätös samalla tietäen sen kaiken tuskan jota se toisi mukanaan, ei pelkästään mulle, vaan myös muille kanssaeläjille. Mä otin sen kaiken pahan olon avosylin vastaan ja olin valmis päästämään irti, oksentamaan fyysisestä kivusta ja migreenikohtauksen (yeah long time no see, 6 vuotta ehti ollakin pois..) saattelemana mä näin kaikkien loputtomien kyynelien takaa valoa tunnelin päässä, jonne piti taistella ja kokea kaikki ne myrskyt ennenkuin pystyi sanomaan olevansa perillä. 
Tähän pisteeseen, missä oon jo hyvin tovin ollut. 

Mä lähdin 7 vuoden parisuhteesta. Mä jätin ihmisen, jonka kanssa kasvettiin yhdessä aikuisiksi, mutta siinä samalla hiljalleen erilleen. 
Nyt kun muistelen kahta viimistä vuotta, en muista oliko siinä mitään hyvää oikeasti. Kaikki on jotenkin niin sumuista. Epäonnistuminen ei ole koskaan kuulunut mulle, sen käsitteleminen ja sen hyväksyminen on vienyt eniten mulla aikaa. Mä vielä jossain vaiheessa mietein että mitä mä olisin taas ja taas ja taas vaan voinut tehdä erilailla tai muuttaa jotain jotta se olisi toiminut? Olisinko mä voinut olla vähemmän töissä? Tai tyhjentää tiskikonetta useammin? Miten minä olisin voinut pelastaa parisuhteen, jossa kuitenkin piti olla kaksi ihmistä? 

Totuus on kuitenkin se, ettei mikään olisi riittänyt. Ja tiedän sen, ettei mikään mahti maailmassa ole riittävä saamaan mua palaamaan siihen pahaan, mitä se oli. Mitä kauemmas pääsen, mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän mä näen mitä se on ollut. En voi koskaan painottaa liikaa, miten sairaita asioita oli ehtinyt jo tapahtumaan. Mä en ehkä koskaan niistä uskalla tänne kirjoittaa, vaikka kuinka haluaisin jakaa osan edes.
Liikaa pahaa koettu, liikaa pahaa sanottu, liian paljon olisi ollut anteeksiannettavaa, unohdettavaa ja ymmärrettävää- luoja tietää, mitä tulevaisuus olisi ollut. 

Mä tein elämäni rohkeimman teon sillon kun lähdin. Sitä multa ei vie kukaan pois. Elämä on aivan liian lyhyt. Nyt kun tässä kirjottamisen lomassa pääsi jopa itku tästä tunteesta, mitä on olla vapaa tajuan miten onnellinen ihminen voikaan olla. Joku päivä mä vielä voin sanoa että oon onnellisin ihminen maanpäällä, mutta vielä on paljon pureskeltavaa ja toivuttavaa ja löydettävä taas se Jenny, mikä mä joskus olin, jonka mä noihin vuosiin ja tyhjiin lupauksiin hukkasin. 
Tämä oli yksi the end mun elämässä, mun tarinassa. 

Älkää olko pahoillanne mun puolesta, älkää toivottako jaksamisia, kaikki on nyt hyvin. Mieli on levollinen ja jatkuva ahdistus poissa. Mulla on pitkästä aikaa hyvä olla.


"she had not known the weight until she felt the freedom"


jenny