tiistai 18. marraskuuta 2014

My anxiety

Osa teistä on toivonut syvällisempää tekstiä multa. 
Oon yrittänyt pitää tätä blogia sellaseena pintakiilto-paikkana enkä oo halunnut suoltaa tänne kaikkia syvimpiä salaisuuksia- enkä mä sillä, että pitäis. Mutta jotkut tietysti odottavat mun jakavan jotain syvällisempiäkin juttuja ja pohdiskelin yksi ilta, mitä se voisi olla. En halua kirjottaa mitään mielipidekirjotusta sen kummemmin, sillä mielipiteeni on suht usein melko eriäviä, eikä niistä johtuvia peeaskamyrskyjä ei kukaan jaksa. Joten siksi valintana on ollut niin sanottu neutraalilinja, vaikka ihan itse minä ulkonäöllisesti oon aiheuttanut jo eripuraa monesti ja taas monesti, joten eipä pelkillä sanomisilla aina nyt saadakaan mitään massakatastroofia aikaiseksi.
Mutta se aihe, mitä halusin sitten syvemmin käsitellä, on mun paniikkihäiriö. Oon blogin puolella siitä maininnut pari kertaa sivulauseessa vaan, mutta ajattelin sen kiinnostavan monia, sillä onhan kyseessä "nuorten naisten tauti". Mun sekoiluni ei oo päivittäistä, mutta sanotaan näin, että kerta viikkoon on varmaan ihan rehellinen. 
No mistä kaikki alkoi? Aikalailla tasan vuosi sitten sain diagnoosin tähän sairauteen, jonka laukaisijaksi oon 99% arvellut olevan lento Mallorcalta takaisin Suomeen viime vuoden lokakuussa. Turbulenssia tietty koko matka. Itse lentäminen ei oo mulle vaikea juttu, vaan vasta myöhemmin lääkärin kanssa päädyttiin siihen tulokseen, että se tila, joka lentokone itsessään on on mulle se haastavin. Ahdas tila, josta et pääse pois heti kun haluat. Kontrollin menettäminen sekä pienet ja ahtaat penkkirivit. Selittänee sen että koskaan en oo katsonut koko käytävän matkaa koneen päästä päähän, etten tajua sitä ihmispaljoutta, jota sellanen metalliputki imee sisälleen. 
DSC00916 Kaksi kuukautta lennon jälkeen aloin näkemään erinäisiä painajaisia, joita normaalisti näen varmaan kerran puolessa vuodessa, tai joka yö kuumeessa. Tiesin oikeastaan parin viikon yöllisten heräilyjen jälkeen ettei kaikki oo ihan kunnossa. Päivisin, kaikki oli hyvin. Kun tuli vuorokaudesta se aika että piti lähteä unimasan kanssa treffeille, ei sitä sitten niin helpoksi alettu. Yöunet kävi vähiksi kun pelko taas unien ahdistavuudesta voimistui ja joskus tuntui jopa siltä, että nyt tulee lähtö sairaalaan, kun sydän hakkas tuhatta ja sataa. Ihme kihelmöintiäkin tuntui raajoissa. Selällään kun makasi, tuntui kun joku olisi heittänyt perunasäkin rintakehän päälle, hengittäminen oli hankalaa ja ahdistus suurta. 
Sen kahden kuukauden ainaka soitin monesti äidilleni keskellä yötä, että nyt on jotain hämminkiä, ei tää oo normaalia. Äiti rauhoitteli mua lukemalla lääkärikirjasta millon mitäkin oireita sydänkohtaukseen, keuhkoveritulppaan, aivoinfarktiin. Kun huomasin, ettei oireet nyt olleetkaan sellaseet kun yllä olevat esimerkit vaativat, rauhotuin yleensä tunnin puhelun sisällä. Miestä en oo oikeastaan koskaan herättämällä herättänyt, koska tiedän että ainoa asia mitä sieltä suusta tulis olis "mennäänkö lääkäriin, koita rauhottua" ja sitten tyyppi nukahtais jo.
Ja sitten helvetti pääsi valloilleen. Eräänä lauantaina olimme miehen ja äitini kanssa Amarillossa syömässä ja koko päivän olo oli ollut moitteeton. Tilattiin ruokaa, jonka odotusaikana menetin ruokahaluni ja aloin voimaan huonosti. Kaikki ympärillä alkoi tuntua epätodelliselta ja korvissa humisi, katse ei ihan seurannut kunnolla. Kävin vessassa muutaman kerran kastelemassa kasvoja ja suurinpiirtein läpsimässä itseäni että hei haloo, mitäs nyt tapahtuu. 
Olo vaan jatkui ja pahentui. Tuskanhiki tuli pintaan ja puristaminen rinnassa alkoi. Ahdistus oli kova. Muurahaisia kuhisi joka raajassa, mutta pahinta se oli vasemmassa kädessä. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja kaikki oli aivan totaalista sumua. Aloin laskemaan sykettä ja pidin sormiani kaulavaltimolla, jolloin äitini tunnisti oireet ja sanoikin, että mulla olisi ihan varmasti paniikkihäiriö. En saanut syödäkseni, vaan pakkasimme mun ruuan ja lähdettiin kotiin. 
Kotona vaihdoin vaatteet rennompiin, otin piilonlinssit päästä pois ja heitin lasit päähän, tukan nutturalle ja leggarit jalkaan. Istuskeltiin miehen ja äitin kanssa meillä tovi ja olo alkoikin jo helpottaa. Mies lähti salille ja minä lähdin äidin luokse hänen kyydillä. 
Pääsimme ajamaan puolisen kilometriä, kun löin käteni kojelautaan ja sanoin äidille, että nyt sairaalaan, mä en saa enää hengitettyä.
Päivystyksen pakeille kädet täristen, henkeä haukkoen, hikiläntit paidassa, sydän millin päästä irtautumisesta paikaltaan. Pääsin nopeasti tutkimuksiin. Muistaakseni lääkäri tutki keuhkot, pohkeet ja sitten verikokeet. Sain happimaskin naamalleni ja rauhottavaa, mikä tosin mun kohdalla ei vaikuttanut juuri ollenkaan. Sydänlaitteisiin kiinni ja sitten katsottiin mahdolliset sydänkohtaukset ja seurailtiin muutenkin mitä se tekee. Onneksi mitään kohtausta ei ollut, mutta olihan se nyt häröä maata pedillä ja leposyke huitelee 150-160. Välillä se tipahti 65, jonka muistan siitä, kun äitini ihmetteli sitä hoitajille, miten se oli mahdollista. 
DSC00795 Verikokeet paljasti sen että vereni oli emäksistä, mikä johtui hyperventilaatiosta ja sain epäilyksen paniikkihäiriöstä, mikä tuli vielä tarkistaa omalla lääkärillä. Mut päästettiin kotiin parin tunnin jälkeen ja olo oli ihan ok, vähän outo, mutta ok. Menin äitini luokse vielä rauhottumaan, kunnes tunsin taas oireiden palaavan. Äiti soitti ystävälleen, jonka monen vuoden sairastamisen jälkeen osasi sanoa mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä. Puhuminen itsensä pihalle siitä tilanteesta kuulosti hassulta ja jopa typerältä, mutta kun siinä itkunsekaisessa fiiliksessä teki jo mitä vain, että sai olon pois, niin siinähän mä sitten mielessäni puhuin ittelleni että halloota päivää sitten vaan.
Kohtauksen jälkeiset yöt olivat ihmeen levollisia- ehkä juurikin siksi, että niin pitkään kytenyt paine laukesi ja olo rentoutui hetkeksi. Aloin tutkia ko.sairautta enemmän, ja huomasin, etten todellakaan ole yksin. 
Lääkärikäynnillä kaikki varmistui ja puhuttiin tovi tästä kaikesta. Sain kohtausluontoiset lääkkeet, jotka jo olemassaolollaan helpottaa alitajunnallisesti- apu olisi lähellä. Lääkäri kehotti myös kantamaan paperipussia mukana (joku expertti täällä blogissa aikaisemmin sanoi ettei pussiin saisi kohtauksen aikana enää hengittää, mutta mä teen ainakin sen, että saan hengityksen tasautumaan, oli se kiellettyä tai ei), jotta hengitys saataisiin kuriin. Jotenkin kuulostaa typerältä soittaa ambulanssi tai hakeutua hoitoon sen takia, ettei saa henkeä kun se on noin helposti hoidettavissa. 
Mulle vaikein asia tässä sairauden kohtaamisessa oli se, että mulle tuli sellanen. Mulle, kun vielä oon vahva ihminen ja yhtäkkiä ihmisvilinässä ruokaileminen istuen seinän ja ihmisen välissä tuottaa tuollaisen olon. Mulle? Miten ihmeessä. Ajan saatossa tietty oppii olemaan sen kanssa ja hyväksymään sen ärsyttävän olemassaolon. 
Lääkärin kanssa moni asia loksahti paikoilleen; miksi aina liikkuessani junalla tai bussilla haluan istua selkä seinää vasten, miksi hissin sijasta valitsen usein rappuset. Pieniä asioita, joita tein tiedostamatta.
Erään kohtauksen sain elokuvateatterissa. Kestin elokuvan ajan hyvin, mutta olin tampannut jalkaani tai sitten naputellut kynsiäni yhteen aivan koko 2,5 tunnin elokuvan ajan. Tiedostamatta sitä. Istuttiin tuttuun tapaan ylimmässä penkkirivissä- selkä seinää vasten tietty ja kun elokuva loppui, puin takin päälleni, lähdin kävelemään pois, kunnes kävely hidastui edellä olevien ihmisjonojen takia. Aloin katsomaan ympärilleni penkeiltä vielä nousevia ihmisiä, takani jonottavia ihmisiä, edessäni olevia ihmisiä ja ainoa ajatus mun mielessä joka kävi, oli se, että mä en pääse täältä nyt heti pois. Ja munhan oli sitten päästävä pois sieltä just sillon. Tässä taas sama asetelma, kuten lentokoneessa- pieni tila, iso määrä ihmisiä, poistuminen "rajoitettu". 
Pystyin hillitsemään itseni jonotuksen ajan hengittämällä kasvoillani oleviin käsiin, mutta tiesin kyllä että kontrolli on menetetty. Kädet tärisi, rintaa puristi ja ainoa asia mitä mieli huusi, oli että pois nyt. Pois pois, heti pois. Jossain vaiheessa ryntäsin jonon ohi rynnistäen ja ulkona vetäsin mukamas paljon happea, mutta purskahdinkin itkuun ja panikoin taas hyperventiloiden. Juoksin autolle odottamaan miestä ja hänen veljeään, jotka eivät olleet ehtineet huomata, mitä tapahtui. 
Tämän episodin jälkeen palasin lääkärin pakeille ja totesimme, että jonkinlainen ahtaanpaikan kammo on eräänlainen laukaisija paniikille. Moni asia selkeni silloin. Kuitenkaan ei saa jäädä toimettomaksi ja hävitä sairaudelle. Se ottaa vallan nopeasti, jos vaan antaa niin käydä. Pian huomaat, että ruokakauppaan lähteminen on työn ja tuskan takana, ja ainoana turvallisena paikkana näät vaan oman kotisi. Haastan itseni kulkemaan hissillä aina kun on mahdollista. Tosin se tapahtuu niin, että vaan muutama tuttu sekä minä ja menen viimeisenä kyytiin. Jos joku tuntematon ehtii kyytiin, lähden vaistomaisesti pois, joka aiheutti esimerkiksi reissussa miehelle kuulemma kiusallisia tilanteita. 
Tässä tullaan tähän tämän sairauden ymmärtämiseen ulkopuolisena. 
DSC00790 Pahinta mitä voi sanoa paniikkikohtauksen saaneelle on, että hei koita rauhottua. Siitä tulee paineita koittaa rauhottua, vaikka tietää, ettei se sormia napsauttamalla tapahdu milloinkaan. Selkopuhe ja faktat tiskiin, mulle auttaa ne. Rajumpi teksti ja toteaminen ettei tämä tapa sua- yhdistelmä toimii sen iäikuisen lässyttämisen sijaan. Siinä missä itse itselleen täytyy sanoa jämäkästi faktat, täytyy myös toisen osata sanoa. Tosin nämä konstit on mulle toimineet, en tiedä miten muille sitten. Koen myös että empatian antaminen lempein ottein sekä äänialoin syventää vaan paniikkia. Ihankun tarvis jonkun läpsäsemään poskelle, että nyt sitten nainen haloo!
Jos lähden jonnekin ulkoilemaan, otan jo pienen palan beetasalpaajaa valmiiksi pohjalle, joka pitää sydämenlyönnit aisoissa. Baareissa en koe oloani superahdistavaksi, vaikkakin niinkin on käynyt, että oon ollut pussini kanssa vessassa ja terassin nurkassa pari kertaa hengittelemässä. Joskus helpottaa pääsy pihalle jos on isot ihmismassat liikenteessä, mutta muistaakseni kerran oon juhlimasta lähtenyt kohtauksen kourissa. Itku kohtauksen aikana on aikalailla varmaan mahdotonta välttää, joten juhliin palaaminen kohtauksen jälkeen pandana ei houkuttele..
 Huumorilla tähän sairauteen on osattava myös suhtautua, mutta se, että joku ulkopuolinen suhtautuu asiaan vaan toisella korvallaan tai vähättelevästi on aika hämmentävää. Jos mä haluan kertoa juhlaseurueesta jollekin että hei, mulla on tällänen ja tällänen, täällä lääke täällä pussi kaiken varalta, jos jotain tulee niin tietää mistä apu löytyy. Jotkut kokee paniikkikohtauksen olevan huomionhakuista käytöstä, mutta sanotaanko näin, että aikuinen ei ehkä ihan mielellään altistu sellaseelle käytökselle niin helposti kuten esimerkiksi 14 kesäiset siiderihuuruissaan. Aikuisena en häpeä kohtausta, mutta en halua siitä myöskään mitään huomiohuo... tiedätte kyllä.
Minkä mä koen ittelläni lauksevaksi tekijäksi on pitkäkestoinen stressi, jotahan nyt täysipäiväisellä yrittäjällä tavallaan on 24/7. Onneks kestän sitä hyvin, sillä eihän mun migreenikään (joka olis kans oma lukunsa :D) oo palannut, vaikka yläasteella ja lukiossa se oli lähes poikkeuksetta perjantaina, kun viikonloppu tuli ja stressi hölläsi. Jos nyt kovin jännitän tai odotan kovasti jotain tapahtuvaa, niin se aiheuttaa ahdistusta ja pieniä alkuoireita. Onneksi tavallaan on tän sairauden niskan päällä niin pystyy edes jotenkin ennakoimaan tuntemuksistaan. 

Niin. Siinä oli multa vähän diipimpää matskua. Joo, voishan asiat olla todella paljon huonomminkin, en mä sitä sano, mutta mä kerroin nyt oman tarinani tämän suhteen, enkä voi lähteä vertailemaan muiden sairauksien kanssa.





jenny

48 kommenttia:

  1. Täällä kans yks tyttö paniikkihäiriön kaa, joka alkoi kasiluokalla ja nyt ikää alkaa olla mittarissa 21. Mulla on kans hullu ahtaanpaikankammo, joskus ku piti istua auton takapenkillä varmaan kuuden ihmisen kaa ni sain hullun kohtauksen ku en saanu ees liikutettuu jalkoja ni helvetti oli irti.
    Onhan tän kaa oppinu toooosi hyvin elämään, kun on näin kauan "opetellu" ja haastanu itteää mut suoraansanottuna vituttaa se et moni ei tätä ymmärrä :D esim oma poikaystävä. Tai sit jotkut ihmiset jotka on kerran saanu jonku kohtauksen ni analysoi itellään tän ja aliarvioi, äääh.
    Onks sulla btw mitään paikkoja minne et sit millään haluu mennä? Mulla esim on kuntosali ja ärrrrrsyttää miten vaikeeta sinne on mennä ja miten "pieneks ja heikoks" ittesä tuntee siellä :D tiiätkö mitä tarkotan?
    Muttajoo, oli tosi hienoo et kirjotit tästä, et ole yksin! ♡ :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, auton takapenkki täynnä ihmisiä sai aikaan jo vilunväristyksiä!!! :D Onneks en ees muista millon viimeks olisin niin siellä istunut.
      Tiedän vaan niin pirun hyvin mistä puhut. Mutta sama asiahan on jos kerron migreenistäni joka oli aivan sairas niin sitten joku sanoo "joo mullakin oli joskus pää tosi kipee"- joo mut mä meinasin tappaa itteni siihen kun se oli aivaaan sairasta. Joten se vähättely, tiedetään tiedetään. Emmä ehkä lähtis kerran takia ittelle analysoimaan tätä, mutta valitettavan moni siihen kyllä päätyy omissa päätelmissään. Kun ei se pelkkä kohtaus oo se juttu tässä sairaudessa!
      Kyllä löytyy ja helpottavaa huomata, etten oo ainoa kuntosalin kanssa! Myös sellanen ryhmäliikuntatunti, 30-40 ihmistä samassa huoneessa kuulostaa oikeen mielenkiintoiselta kombinaatiolta. Tässä kohtaan kun sanot että esim sali on vaikea paikka mennä on se automaattisesti laiskuutta :) Tietenkin.
      Elokuvateatteri on aika vastenmielinen asia tosiaan enkä oo kesän jälkeen ees käynyt. Solarium on yksi, missä saa kovin tarkasti hengitellä. Joskus kaupassa jonottaminen on hiillostavaa.. Ahdas kauppa täynnä ihmisiä, tai joku kahvila jossa on tuhat silmäparia tuijottamassa kun taiteilen tarjottimen ja korkkareiden ja laukun kanssa :D Sen sijaan esiintyminen monille ei tuota ongelmia. ;D Yksinkertaista, eikö?!
      Hyvä kuulla, tsempit sinne <3

      Poista
    2. Joo ja kun nää kaikki instagramit sun muut on täynnä "if u want it you'll find a way, if not youll find an excuse" tms :D sit ku sanon että ei tuu helposti mentyä salille ku saa paniikkikohtauksen, ni pyöritellää silmiä et tekosyitä :D tottakai sinnekki pitää totutella, mut ei se mitää yksinkertasta tai herkkua oo!

      Poista
    3. Joojooojooojoo ja lässynlää tää salilla käyminen nyt on vaan niin cool tänäpäivänä että sinne on mentävä vaikka olis pää kainalossa ja jos et mee oot ihan luuseri täynnä tekosyitä:D

      Poista
  2. Voi Jenny! Löysin sun blogin ensimmäistä kertaa pari kuukautta sitten ja ihastuin, mutten ymmärtänyt laittaa osoitetta muistiin! Nyt löysin tämän taas ja tää oli ensimmäinen postaus, jonka luin tauon jälkeen, enkä vaan enää voi päästää tätä blogia karkuun!<3 Kiitos Jenny tästä postauksesta, vaatii paljon tuoda jotain noin henkilökohtaista niin useiden uteliaiden silmien nähtäväksi<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voii, kiitos sinulle<3 Lämmittää mieltä tälläinen palaute:)<3

      Poista
  3. Mä olen saanut kerran paniikkikohtauksen. Se johtui erään ihmisen näkemisestä, kun mä en ollut nähnyt tätä kyseistä henkilöä pitkään aikaan. Mä olen hyvin vihainen sille ihmiselle, enkä mä voi mun vihaa ikinä sille näyttää niissä mitoissa mitä se on, vaan mun pitää padota se mun sisälle. Kun mä näin sen henkilön, mä en saanut henkeä, mun jaloista ja naamasta lähti tunto, kädet tärisi, ja itketti. Julkisella paikalla. Musta myös tuntuu, että tää ei jäänyt ainoaksi kerraksi, ja musta tuntuu jotenkin naurettavalta, että en voi tälle asialle mitään. Enkä voi samalla paikkakunnalla asuessakaan kauheesti välttää näkemistä silloin tällöin. Ja mä pelkään, että toi paniikkikohtauksen saamisen pelko ottaa mussa vallan, koska se oli niin hirvee tunne. Suoraan sanottuna joskus pelkään liikkua ulkona varsinkin viikonloppuisin just sen takia että pelkään näkeväni sen ihmisen. Koen itsekin olevani melko vahva nainen ja oikeasti pelkään jonkun ihmisen näkemistä. Ei tää häävii o.

    Susanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh. Tiedän ton tunteen. Vihan sulkeminen sisälle on kyllä todella energiaa vievää. Teidän välillä on varmasti tapahtunut jotain niin käsittämättömän kamalaa, mikä saa sut niin vihaamaan ja pelkäämään..:/ Nää on niin hiton monimutkaisia ja vaikeita asioita yksin käsiteltäväksi, ootko koskaan miettinyt että kävisit purkamassa tätä jonkun kanssa? Voisi meinaan auttaa, kun toihan tavallaan rajottaa sun elämää siinä samassa miten mä en esim välittäs mennä elokuviin, mikä on siinä yhtä normi asia kun viikonloppuna ulkoileminen. Tärkeintä tossa kohtauksen alkamisessa olis saada hengitys kuriin, jottei se mee siihen ylihengittämiseen. Pelkäätköhän itse ihmisen näkemistä vai siitä tulevaa omaa reaktiotasi, joka on suunnatonta raivoa ja mahdollisesti sellanen että kontrolli pettäis? Itselläni on elämässäni yksi ihminen, jonka näkeminen on onnekseni epätodennäköistä 200 kilometrin välimatkalla, mutta pelkkä nimen kuuleminen saa kananlihalle ja kaikki uhkaukset sun muut nousee muistiin taas, mutta oon muuttanut kaiken vihaksi. Raivoksi sitä ihmistä kohtaan. Ja mä en "pelkää" sitä kohtaamista, mutta sitten taas, sitä omaa reaktiota. Koska se tila, johon tälläinen padottu raivo vapautuessaan johtaa voi olla aika... Niin. Vaikka asioista on kulunut pari vuotta, ne on silti ollut ja tapahtunut ja hyvinkin helposti tunteita herättäviä vieläkin. Joten tiedän vallan hyvin mistä puhut. Tsemppiä sulle asian kanssa Susanna! Puhuminen auttaa.

      Poista
  4. Hyvä teksti! Oli mielenkiintoista lukea! :)

    VastaaPoista
  5. Itse olen myös kärsinyt ahdistuskohtauksksta ja muutaman kerran se on johtanut ihan paniikkikohtaukseen. Ensimmäinen kerta oli tilanne jossa koin todella suuren järkytyksen ja päähän tuli ajatus että mä en voi enää hallita tilannetta mitään ei oo tehtävissä kaikki on menetetty. Pian löysin itseni kadulta makaamasta itkien henki ei kulkenut tuntui vaan että kuolen. Ohikävelijät kuvitteli että olin humalassa, onneksi yksi ystävä ehti ihmetellä minne olin kadonnut ja osasi hoitaa tilanteen täysin oikein. Tämän jälkeen kohtauksia on tullut silloin tällöin, nyt ei suhteellisen pitkään aikaan. Ehkä kun elämä on ollut jollain lailla tasaisempaa? Diagnoosia en ole saanut mutta oireet ainakin omasta mielestä on viitannut näihin. Et siis ole yksin :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! Aika rankka kohtaus:/ Ja toi ihmisten auttavaisuus, ai että! Nimimerkillä lentoemäntien välinpitämättömyys lennolla kun tyyliin poraat silmiä päästäs ja sekoat tuolissas, mut se on ihan sama. Harmittavan moni kävelee vaan ohi ja mun on vaikea ymmärtää sitä! En tiedä mistä johtuu, kasvatuksesta, ympäristöstä, vai mistä mutta miksi jättää toinen maahan makaamaan oli sitten humalassa tai ei. Argh.
      Ehkä aikaa on kulunut tarpeeksi järkytyksestäsi ja ajan myötä olet hyväksynyt asian ja elämästä on tullut taas tasaisempaa?:) Hyvä silti kuulla että asiat on näin päin sinulla :)

      Poista
  6. hienoa että uskalsit kertoa täällä blogissa tämän asian!<3 näin ulkopuolisena en varmaankaan osaa täysin kuvitella miten kauheaa kohtauksen saaminen on, mutta kuvauksesi perusteella uskon että rankkaa sen täytyy olla :/ onneksi kuitenkin noita pikakeinoja löytyy, joilla sitten helpottaa oloa :) tällainen syvällisempi teksti oli muutenkin plussaa, toivottavasti näitä tulisi jatkossakin!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuuli:)<3 Se paikka kun sellanen kohtaus tulee, on jotain sairasta. Se on tila, jossa oot 100% varma että kuolet ja vaan odotat sitä mutta sitten se olo ei kuitenkaan helpota ennenkuin saat ittes rauhottumaan. Vaikea selittää, mutta suurinpiirtein tolta se tuntuu. Typerä sairaus.
      Kunhan keksin vaan ideoita niin tulee ja jos on jotain toiveita niin antaa palaa vaan :)<3

      Poista
  7. Kuulostaa niin multa! Ahdistaa paikat, joista ei pääse heti pois jos siltä tuntuu. Paniikkikohtaus on maailman hirvein tunne ja pelkään sitä ihan älyttömästi. Nii paljon, että se pelko hallitsee mun elämää. Eli oon antanut tän sairauden ottaa vallan mun elämästä. Tsemppiä sulle, et todellakaan oo yksin tän paniikin kanssa <3

    -heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, hirveä kuulla tällästä:( Ootko koittanut saada apua sairauteesi? Tästä toipuminen tietty on pitkä prosessi mutta varmasti sen arvoinen, että pystyt elämään normaalia elämää. Sinulle Heidi ihan hirveesti tsemppiä ja voimia.<3

      Poista
  8. Tää kuulostaa niin tutulta! Pystyn täysin samaistumaan tähän. Itelläni ensimmäinen diagnoosi oli rytmihäiriöt, mutta seki meni päin honkia. Vasta reilu vuosi sitten ymmärrettiin mistä tosissaan oli kyse. Ja loppuvaiheessa häiriö meni niin pitkälle, että en pystynyt edes töihin menemään. Sain lääkityksen, jonka kanssa puntaroin aikani ennen kun uskalsin sen aloittaa. Kuukauden päivät olin sairauslomalla kunnes lääkitys alkoi tepsiä. Voisin kertoa, että olen saanut niiin ison avun ssri-lääkityksestä. Nyt elämä on taas suht raiteillaan, ajoittaisista kohtauksista huolimatta. Mutta yritän tässä vaan kertoa, että jos sulla yltää tuo häiriö niin pitkälle kun itselläni, älä epäröi ottaa yhteyttä lääkäriin ja vaatia kunnolla apua! Paniikkihäiriö jos jokin on kamala sairaus!
    Terv Niina K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just. Näin juuri! Onkohan tääkin sellanen sairaus mitä jotkut lääkärit eivät halua tunnustaa? Vai rytmihäiriöt. Helppo diagnosoida vissiin. Itselläni pakka on kasassa muutamia seikkoja lukuunottamatta, mutta todellakin hakeudun lääkärin pakeille heti, jos olo tästä heikkenee ja seinät alkaa kaatuilemaan päälle paikassa kun paikassa. Lääkkeiden syöminen on kyllä iso askel, mutta sun kohdalla ainakin oikea ratkaisu. Ja hienoa että lääkkeet purivat ja elämä näyttää taas vähän kirkkaammalta:) Tämä on kamala sairaus, mitä ei moni ymmärrä. Kaikkea hyvää Niina:)

      Poista
  9. Kiitos että jaioit. Oon itse saanut muutaman kerran paniikkikohtauksen, ja se tunne on ihan kamala.. Aloin pelkäämään kohtauksia ja lääkäri rauhoitteli ettei saa pelätä ettei tuu paniikkihäiriötä.. :D No, onneks niitä ei oo sen kuummin tullut. Tsemppiä sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fiksu lääkäri ollut sulla! Helppo se on tietty sanoa tolleen ettei se saa alkaa pelätä hah ;D Hyvä silti kuulla ettei oo lisää kohtauksia tullut, ne kun on niin kovin mukavia ;D Kiitos <3

      Poista
  10. Voi, kunpa kirjottaisit samanlaisen tarinan migreenistäsi! Terveisin migreenistä jo 10 vuotta kärsinyt 19vuotias..
    Mutta loistava kirjoitus, näitä on todella mielenkiintoista lukea! Zemppiä sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apuva apuva, 10 vuotta?! Se on kyllä kanssa yks sairaus joka sais kadota, hyi hyi..:( Kiitos ja samoin sinulle migreenisi kanssa <3

      Poista
  11. Täytyy nostaa hattua kun uskallat julkisesti puhua paniikkihäiriöstäsi! Itse en ole uskaltanut kertoa kuin läheisille ja tietysti niille ketkä ovat olleet paikalla kohtauksen aikana... Viime kesänä olimme kavereideni kanssa festareilla ja alussa ei ahdistanut juuri ollenkaan ihmispaljous, mutta kun toinen kaverini halusi ängetä pääesiintyjän keikalla mahdollisimman eteen se tuli. Yritin kertoa kavereilleni että nyt pitää päästä pois, mutta toinen heistä suuttui ja haukkui minua juuri huomiohuoraksi kun haluan pilata heiltä koko festarit. Onneksi paras ystäväni tajusi että nyt on tosi kyseessä ja alkoi raivaamaan tietä pois ihmispaljoudesta. Matka tuntui ikuisuudelta ja kaikista hirveintä oli kun tuntui että kaikki tuijottivat kuin hullua. Onneksi ystäväni oli tukenani <3 tämän toinen kaveri jäi katsomaan keikkaa eikä olla vieläkään oikein väleissä sen takia kun olen tälläinen huomiohuora ketä pilaa aina kaiken....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. !!!!! Juuri toi on yks mun top 3 pahimpia asioita mitä vois tapahtua. Jätti sydän yhden lyönnin välistä kun luin ton sun tarinas, aivan jäätävää. Ei pidä miettiä muita tollaseessa tilassa. Antaa tuijottaa, jos ei oo ennen nähnyt panikoivaa ihmistä nähnyt -.- Mutta kuten sanoit, onneks sulla oli ymmärtävä ystävä mukanasi joka osasi tulkita tilanteen hälyttäväksi :) Ehkäpä tämä toinen "kaveri" on juurikin vähemmän huomion arvoinen. Raivostuttavaa käytöstä ja just tolleen kannattaakin sanoa toiselle, lämmittää mieltä kummasti -.- Argh.

      Poista
  12. Hyvä postaus! Itellä ei hirveesti oo tietoa mistään paniikkihäiriöistä tai ahdistuksesta tai vastaavista. Nuo on varmasti sellaisia asioita, joita on tosi vaikea selittää kenellekkään. Eikai sitä tunnetta voi kuvitellakaan jos sitä ei ole koskaan kokenut.. Kiitos kun kirjoitit tästä ja tsemppiä tuon kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Tekstin kun lukee niin tulee sellanen vaikutelma jollekin joka ei tätä oo koskaan kokenut että no se nyt ei vaan saanut henkeä ;D Toivottavasti ei sun tarvitsekaan kokea sitä fiilistä pystyäksesi samaistumaan tekstiin! Kiitos :)

      Poista
  13. Vau.. Oot niin ihana ja rohkea kun uskallat puhua tästä julkisesti !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyh, hienoa vaan että saadaan ihmisiä tälle sairaudelle valveutuneiksi :) Tää sairaus on vaan valitettavasti osa mua ja sillä sipuli ;D

      Poista
  14. Jooh kirjoitin kauhean pitkän kommentin ja se hävisi tuhkana tuuleen.. :D noh mutta pääpointeittain, mä sain kans joku hetki sitten kans diagnoosin paniikkihäiriöstä. Vanhempien luona, jossa siis itsekin olen asunut, oli hullu naapuri sytyttänyt NELJÄ tuhopolttoa, joista yhdellä kerralla olin just alle minuuttia aikaisemmin poistunut rapusta ja johan alko savuamaan.. Sitten kaikki stressi päälle niin johan nyt syksyllä kaikki purkautui paniikkina.. Onneks nyt on paniikkilääkkeet ja psykologilla käyty, koska välillä luulin että olin tulossa hulluks.

    Tsemppiä, ei oo helppoa tämän tilan kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah miten kivaa kun niin käy ;D Mitä?!! Mistä näitä ihmisiä tulee? Eikö toikin oo jokin sairaus? Pyromaani, ellen väärin muista? No hei cmoon pitäähän jokaisen päästä itseään toteuttamaan vähät välittämättä mitä tulee aiheuttamaan toisille! Voi juma sanon vaan. Ei voi käsittää.. Hyvä silti kuulla, että oot toipumassa kaikesta tosta ja oot saanut apua! Tsemppiä sinnekin!:)

      Poista
  15. Voi että, oot tosi rohkea kun jaoit tän tänne! Paniikkihäiriö on v-mäinen vaiva. Mulla sitä ei olla diagnosoitu koska mun kohtaukset menee aika nopeasti ohi, mutta aika selkeät nää oireet myös on... Onneksi en kärsi tästä kovin usein mutta sit kun kohtaus pärähtää päälle niin se on menoa sitten. Hyvä, että sulla on tiedossa mikä noiden kohtausten alkamiseen vaikuttaa niin osaat välttää niitä tilanteita. Mä sain viimeksi kohtauksen pari viikkoa sitten lelukaupassa jonne sit meinasin pyörtyä... Sehän olisikin ollut hienoa se :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täh.:D Onko sulla sitten aiheuttaja tiedossa?

      Poista
  16. Huh, en tiennytkään että paniikkikohtaukset voivat olla mittakaavaltaan noin isoja! Kärsin itekkin yläasteen aikana lievistä kohtauksista jotka laukesi aina esiintymistilanteissa. Loppujen lopuksi jo junassa lipun ostaminen alko olla painajaista, ja ite vaan pahensin kohtauksia pelkäämällä niitä jo etukäteen... Tästä oon kuitenkin päässyt vähitellen eroon, ja kunnon paniikkia ei ole tullut nyt ainakaan vuoteen. Tsemppiä sulle ihan hirveästi, oot todella vahva kun et anna tän rajoittaa elämääs!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esiintymistilanteet on monille iso kynnyskysymys ja eikä ihmekkään. Juurikin toi, että alkaa pelkäämään tulevia kohtauksia pahentaa tilannetta. Ajan kanssa tietty alkaa helpottamaan ja vähitellen juurikin pääsee eroon, ei välttämättä lopullisesti mutta kunnolla kuriin :) Tsemppiä sullekin jatkoon, älä anna sen pirulaisen palata ;D

      Poista
  17. Paniikkihäiriön kanssa onneksi pystyy oppimaan elämään, aikansa saattaa viedä mutta kyllä se siitä :) Itselläni todettiin 15 vuotiaana, eli 9-vuotta sitten paniikkihäiriö johon sairastuin silloisen poikaystävän takia. Vieläkin saan paniikkikohtauksen jos tuntematon ihminen (tai ihminen johon en luota) tulee lähelle, mutta oon oppinut "hallitsemaan" kohtauksia niin ettei ulkopuolinen mun paniikki tilaa näe. Kaupan kassa jonot on mulle pahimpia paikkoja jostain syystä. Ajan myötä siihen paniikkikohtaukseen onneksi jollain tapaa turtuu kun on satojen kohtausten jälkeen saanut iskostettua aivoihin ettei siihen kuole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, siinä on vuosia johon mahtuu monia ja vielä monia kohtauksia..:( Harmillista miten usein kuulee kumppanin aiheuttaneen tälläisen.. Melko taidon oot kehittänyt ittelles! Vielä kun ite sais joskus vedettyä maton kohtaukselta alta niin että ei anna sen näkyä. Juurikin näin siinä käy :) Onneksi !:D

      Poista
  18. Mun aivot on jo ihan off-tilassa, koska oon kuolettavan väsyny, mutta halusin nyt kuitenkin kommentoida jotakin. Ensinnäkin siks, että oon yks niistä kuka on toivonut sulta välillä syvällisempääkin settiä ja toisekseen siks, että kärsin itekkin paniikkihäiriöstä. Tää oli hyvä postaus ja onneks on sun kaltasia rohkeita ihmisiä, jotka tuo tätä sairautta ns.esille, koska edelleen liian paljon on ennakkoluuloja ja niiden myötä häpeää asian suhteen :)

    Mäkin inhoan sellaisia paikkoja/tilanteita, joista en pääse pois sillon kun haluan. Tästä syystä esimerkiks laivalla ja etenkin lentokoneella matkustaminen aiheuttaa nykyään ahdistusta ja sydämentykytyksiä, vaikka ennen ne oli ihan fine. Sama juttu oli esimerkiks yo-kokeissa, koska vaikka periaatteessa sieltä luokasta tottakai pääsi pois, käytännössä se oli hyvin vaikeeta kun en kuitenkaan halunnu sössiä lukiosta valmistumista. Ja yks pahimpia on ollu sellanen pääkuvaus, jossa mut laitettiin sellaseen hyyyvin ahtaaseen putkiloon noin 20 min ajaksi, hyi että :( Mutta hei, voin omasta kokemuksesta kertoo, että paniikkihäiriön kanssa eläminen helpottaa kyllä ajan myötä! Kunhan hakee apua sairauteensa, opettelee hyväksymään sen ja suhtautumaan siihen oikein (huumori todellakin tärkeenä osana ainakin mulla) sekä haastaa itteensä pienin askelin niin se oikeesti auttaa. Paniikkikohtauksia voi oppia ennaltaehkäisemään tai vähintäänkin lieventämään kaikenlaisten hengitystekniikoiden, rentoutumisharjotusten, sisäisen puheen (eli sellasta rauhottelevaa ja tsemppaavaa puhetta pään sisällä), vanhoihin jäin henkiin-kokemuksiin peilaamisen yms avulla. Ite oon kehittyny huimasti verrattuna niihin vaikeimpiin aikoihin, jolloin tää sairaus pääsi ottamaan mun elämästä liikaa valtaa ja nykyään oon jo aika pitkällä tässä paranemisprosessissa ilman mitään lääkityksiä sun muita :) Hurjasti tsemppiä, voimia ja kärsivällisyyttä asian suhteen sulle Jenny! ♥

    Erika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Outs, toi magneettikuvauskokemukses sai aikaan mulla vilunväristyksiä ja omat kokemukset mieleen- vaikken nyt ollutkaan pää siellä putkilossa. Mulla kuvattiin polvi ja hoitsu kyllä sanoi, että ei sinne kokonaan laiteta, no jäi mulla otsa varmaan laitteen ulkopuolelle ja koita siinä tutinoissas olla paikoillas :D hyhhyh. Mutta ihanan tsemppaava viesti sulta muillekin! Tästä voi parantua pienin askelin :) Ja upeeta lukea että oot päässyt jaloilles! Kiitos sinulle ja samoin sinne<3

      Poista
  19. Ihanaa että uskalsit kirjoittaa tästä näin avoimesti, arvostan todella! Ymmärrän sua myös todella hyvin, koska itsekin aikoinaan oon kovasti tuosta sairaudesta kärsinyt. Sain siinä 16-20 -vuotiaana noita paniikkikohtauksia todella paljon, esim. just kaikilla julkisilla paikoilla kuten leffateatterissa, Lintsillä siellä Sea Lifessä, kun piti mennä jotain portaita pitkin jonnekin kellariin ja kaikissa ihan ihme paikoissa :D ja usein myös jos olin yksin kotona niin tuntui että jotenkin sekoan siihen yksinäisyyteen. Hirveintä oli, kun sain autokoulussa kohtauksen, kun oltiin menossa bussilla sinne liukasajoharjotukseen ja kun päästiin bussista ulos, se kohtaus vaan oikein räjähti käsiin siinä sen autokoulumestan ulkopuolella. Muistan että mulla ei ollut vedenkestävää ripsaria ja ne ripsarit levis oikein pitkin naamaa, ja mua ei varmaan ole koskaan hävettänyt mikään noin paljoa, kun siellä mä naama mustaa ripsaria täynnä itkin ja hyperventiloin. Se oli jotain ihan hirveää, kun kukaan ei edes tajunnut mistä oli kyse. Samaten sain joskus baarissa kohtauksen ja muistan että kun menin hetkeksi ulos itkemään, en päässyt enää takaisin sisälle, koska olin muka niin kännissä. Oikeasti mulla oli vaan se kohtaus. Huomaa että ei ihmiset sitä ymmärrä jos eivät tiedä mistä on kyse tai ole kokeneet itse.

    Jännittävintä on kyllä se, että nyt en ole saanut kuin yhden paniikkikohtauksen viimeisten kolmen vuoden aikana. Söin aikoinaan puoli vuotta mielialalääkkeitä ja niiden aikana sain yhden aivan hullun kohtauksen, mutta sen jälkeen, kun lopetin lääkkeet, niitä ei ole tosiaan tullut kuin yksi. En enää pelkää sosiaalisia tilanteita, en yleensä myöskään mitään julkisia paikkoja. Elän ihan normaalia elämää ja oon jopa töissä junissa, joissa en varmasti olis nuorempana selvinnyt ilman kohtauksia. :D Eli näistä luojan kiitos voi onneksi päästä tietyllä tapaa eroon, vaikka en täysin luotakaan, ettenkö vielä joskus yksittäisiä kohtauksia saisi. Ainoa ongelma on enää se, että en uskalla vieläkään lentää enkä ole lentokoneeseen noussut 15 vuoteen. Mullakin tuo lentopelko tuli siitä että olin 8-vuotiaana lennolla, jossa oli hulluna turbulenssia ja siitä jäi vissiin joku trauma. Haluaisin niin paljon matkustella ja oon päässyt mun metro -ja laivapeloista (joo näitä on riittänyt! :D) eroon, mutta toi lentäminen tuntuu vaan niin ylitsepääsemättömän mahdottomalta. Haluan mä kyllä vielä sen voittaa, mutta en tajua miten mä sen teen.

    Kauheeta, kun jäin jauhamaan tässä nyt omiani. :D Pointti oli se, että mä ymmärrän niin hyvin ja toivotan sulle tsemppiä <3 Uskon että jonain päivänä säkin pääset noista eroon tai ainakin niin että ne ei enää niin paljoa häiritse elämää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh, tavallaan silti ymmärtää että järkkäri on varmasti epäillyt sun olleen vaan niin humalassa, mutta sitten että ei usko sitä kun sanoo ettei tää nyt oo sitä vaan kohtaus. Argh. :D Mutta hei vautsi, aika hyvin oot alkanut toipumaan tästä sairaudesta :) Ja kyllä se lentokoneeseen nousu onnistuu rauhottavien kanssa, nimimerkillä kokemusta on :D Metroon en myöskään kertaakaan mennyt Barcelonassa, jossa se on varmaan parhain ja helpoin tapa liikkua, mut ei niin ei! Kyllä se voitto sieltä vielä tulee, ajallaan.:) Kiitos tsempeistä, lähetän sinne samat takaisin <3

      Poista
  20. Kiitos että kirjoitit tästä. Olen kohdannut kyseisen sairauden ensimmäistä kertaa elämässäni kun se todettiin yhdellä läheiselläni. Huomaan itsestäni että sairautta on tosi vaikea ns. sisäistää, kun itselläni ei ole siitä kokemusta eikä niitä toisen tunnetiloja pysty kunnolla ymmärtämään.. sairaudesta paremmin luettuani osaan jo välttää oman käytökseni pahentavaa vaikutusta kohtauksen aikana esim. vähättely tai kummastelu "no kuin se on noin vaikeeta." Olen myös tosi kiitollinen että tämä läheinen henkilö on paniikkihäiriöstään minulle puhunut, koska myös se auttaa minua nyt paremmin lukemaan paanikkia aiheuttavia tilanteita ja pystyn olemaan tukena!

    Paljon tsemppiä sinulle ja ihanaa joulunaikaa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisäistäminen on varmasti vaikeeta, mutta kyllähän toisesta sen näkee, että on tosi kyseessä jollon juurikin tälläinen vähättely ei asiaa auta yhtään! Onneksi oot kuunteleva ja ymmärtävä tuki läheisellesi:) Täytyy sanoa, että teikäläisiä on harvassa.:) Kiitos, samoin sinne<3

      Poista
  21. Mielenkiintoinen postaus, koska tarina kuulostaa liiankin tutulta. Mulla ei noi ahtaat paikat tai esiintyminen aiheuta kohtauksia, vaan paniikkihäiriö alkoi 18-vuotiaana kun kolmen viikon sisällä menetin kolme läheistä ihmistä (tulipalo, syöpä ja onnettomuus). Jännä kun mainitsit tuosta käden kihelmöinnistä. Tunnistan oman kohtaukseni alkamisen juuri siitä, että oikeaa kättä alkaa sattua. Pahimmillaan se kipu levisi koko kroppaan enkä voinut kävellä tai hengittää. Non siinä auttoi sairaala, mutta kokonaisvaltaiseen "parantumiseen" auttoi kyllä psykologi. Lääkkeitä en ole koskaan syönyt, vaan traumapsykologin avulla kohtaukset harvenivat. Nykyään (23-vuotiaana) paniikkikohtauksia näkyy TOSI harvoin jos on tullakseen, niin niiden tunnistaminen kohtauksiksi auttaa.

    Ja siitä vahvasta persoonasta ja fiiliksestä "miksi juuri minä" haluan sanoa, että ei ole olemassa mieleltään vahvoja tai mieleltään heikkoja ihmisiä. On vaan ihmisiä ja millaiselle luonteelle tahansa voi tämäkin sattua kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kauhea mitä oot joutunut kokemaan.. Ei pysty ymmärtämään sitä tuskan määrää.. Traumapsykologin avulla oot saanut onneksi helpotusta. Säännöllistä lääkitystä en oo itse ottamassa, kun ei siihen oo tarvetta. Ja noi kohtausluontoiset lääkkeet on turvallisia kuitenkin ja hyvä olla mukana varmuuden vuoksi.=) Onneksi kaikki nää kokemukset vahvistaa ja pohjalta on vaan yksi tie ja se on ylöspäin. Hatun nosto sinulle!
      No, tuohon mitä viimeiseksi kirjotit en voi samaistua. On olemassa herkkiä ihmisiä ja vähemmän herkkiä, siitä ei pääse mihinkään, mutta se että kun tarpeeksi on tekijöitä, varmasti vahvakin mieli voi haavoittua. Mulle on myös sanottu näin että vahvuuteenkin voi sairastua. Tiedä sitten.

      Poista
  22. Tää on kyllä erittäin koomista... mutta luin tän sun paniikkihäiriö-viestin eilen ja mietin et onpa ikävä sairaus...:( Tänään kun ajoin töistä kotiin (ajan pitkää matkaa moottoritietä) sain itsekin ihan selkeän paniikkikohtauksen ekaa kertaa....sydän hakkasi, rintaa puristi, haukoin henkeä..avasin samantien ikkunan että saisin happea.. jalat tärisi ..tuntu etten saa henkeä ja kuolen sinne auton rattiin, ja samalla yritän pitää autoa tiellä. Välillä ajoin lujaa, että pääsen äkkiä kotiin, sitten oli taas pakko hiljentää tahtia kun oli niin kamala olo. Paniikkia lisäsi se, että moottoritiellä ei voi niin vain pysähtyä vaan pitää ajaa ajaa niin kauan että tulee seuraava ramppi mihin kääntyä. Huh...kyyneleet valu ja soitin poikaystävälle...ensin pelkäsin, että mulle tulee sydäri, mutta myöhemmin tajusin että tais olla paniikki. Poikaystävä jutteli niin kauan mun kanssa puhelimessa kun olin kotipihassa. Koko illan on ollut hirvee olo kun tajusin missä mennään, pahintahan on että myös huomenna mun on lähdettävä sinne auton rattiin ja työpaikkaa kohti. Oon ymmärtänyt et paniikkihäiriö pahenee kun alkaa pelkää niitä tilanteita. Nyt yritän tsempata itteäni, en halua siihen tilanteeseen et jännitän autolla ajoa, koska mun on pakko ajaa pitkää matkaa töihin. Googletin myös tästä aiheesta netistä ja muita vastaavia juttuja löysin, muilla samoja oireita autolla ajaessa. En oo mielestäni koskaan pelännyt ajaa autoa, ja kelikin on hyvä, oon ajanut paljon, mutta jostain toi vain tuli. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oho, onpa ikävä yhteensattuma että jouduit heti tän luettuas kokemaan sitten miltä tää kaikki tuntuu.:( Ja vielä auton ratissa, hui. Onneksi sait soitettua poikaystävällesi. Älä vaan ala miettimään sitä rattiin nousemista sen enempää, sinne vaan ja töihin. Juuri se, että jos alkaa kohtausta pelkäämään on huono juttu. Tsemppiä matkoihin ja vaikka kuinka tuota pussiinhengittämistä nyt muka ollaan vetämässä ohjeista pois niin suosittelen pitämään mukana sitä paperipussia, johon voi sitten hengitellä. Ja koittaa pysähtyä heti kun mahdollista!:)

      Poista
  23. Aivan mahtavaa kirjoitusta sinulta ja kaikilta jotka ovan kommentoineet. Itsellä todettu paniikkihäiriö/ahdistus 5 vuotta sitten ja nyt on ollut kolmen vuoden jakso ilman ongelmia ja lääkkeitä. Puoli vuotta sitten "tauti" iski/muistutti itseään ja tähän päivään saakka saan välillä päivittäin paniikkikohtauksen. Mutta jännästi minulla vaihtelee olo viikottain paljon. Voi mennä viikko jolloin luulee taas että nyt ei tule kohtauksia enää mutta sitten taas niitä tulee ja minulla yksi kohtaus vie henkisesti kaikki voimat nollalle. Miten sinulla on tauti pysynyt kurissa, tai tuleeko sinulle enää paniikkikohtauksia? Tsemppiä. Ja on kiva kuulla että ei tämän kanssa ole yksin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän! Koin että tämä on asia joka on hyvä jakaa muiden kanssa, että tosiaan tietää sitten ettei ole yksin.:) Mulla oikeastaan sama homma kun sulla. Välillä ei mitään ja välillä mennään ihan pohjalle tän kanssa. Joka ilta/yö sellanen että alta pois. Ahdistus potenssiin sata vaikkei niin tiedäkkään mikä ahdistaa- "hauska" "tauti" ;D Oon tsempannut hyvin nykyään. Olin jopa täysinäisessä teatterissa ilman lääkkeitä ja ilman skitsoamisia. Parempaan päin taas, mutta as we know tämä tauti voi viedä maton alta milloin vain. Kieroa. Onkohan tämä kuinka yleistä miehillä btw? Yleensä kun puhutaan että tämä on nuorten naisten tauti- tiedä sitten mihin perustuu vai perustuuko mihinkään. Tsemppiä sinnekin!

      Poista

Kiitos asiallisesta kommentistasi :)